Me välitämme blogisarja: Ajatuksia jalkapallosta, pelaajakehityksen kiireestä ja rooleista seuratoiminnassa

Me välitämme blogisarja tekee paluun!

Kauden 2022 alkaessa silloinen junioripäällikkö Matti Tuominen aloitti kyseisen blogisarjan kirjoittamisen. Blogin kirjoittamisen motivaattorina Matilla oli halu nostaa vapaaehtoistyön merkitystä, valmentamisen haasteita ja hienoutta, lasten harrastamisen tärkeyttä sekä myös pyrkiä avaamaan lukijoille, miksi jalkapallo on vaan niin upea laji ja kuinka upeaa on kuulua tähän yhteisöön.

Erinäisistä syistä blogisarja on pitänyt hiljaiseloa, mutta nyt se tuodaan takaisin! Uusimmassa tekstissä ääneen pääsee nykyinen junioripäällikkö Herman Mäenalanen:

Ajatuksia jalkapallosta, pelaajakehityksen kiireestä ja rooleista seuratoiminnassa

Epäsuhdassa olevat odotukset pelaajalle ja kasvavat paineet valmentajia kohtaan. Saavut vanhempana seuraamaan kohta yli tunnin jatkuneita harjoituksia, joissa valmentaja on juuri puuttunut pelaajien “toilailuun” ja saattanut jopa korottaa ääntään. Valmentaja leimaantuu epäasialliseksi. Toiminta on kuitenkin vuosien ajan jatkunut mallikkaasti, mutta tämä yksittäinen hetki muuttaa kaiken. Pelaaja pelaa muutamassa pelissä “alle” tasonsa tai joukkue ei voitakaan ennalta heikompaa vastustajaa. Alkaa armoton analyysi, kuinka pitäisi syöttää enemmän tai olla eri pelaajat kentällä. Ajan kuluessa kuitenkaan kukaan tuskin muistaa tätä yksittäistä peliä tai sillä ei kehityksen kannalta ollutkaan ratkaisevaa merkitystä. 

Tällaisia ja vastaavia esimerkkejä kuulee sosiaalisesta mediasta aika ajoin ja olen päässyt todistamaan niitä myös itse yli kymmenvuotisen valmennuspolun aikana. Osa valmentajista ja pelaajista on päättänyt laittaa hanskat tiskiin kohtuuttoman paineen ja epärealististen odotusten edessä. Kumpikin asioita, joihin meillä ei todellakaan ole varaa suomalaisen jalkapallon parissa. Mistä tarve voimakkaaseen ja nopeaan reagointiin sitten kumpuaa, ettemme pysty aina käymään asiaa läpi järkevän keskustelun kautta tai löytämään ymmärrystä tapahtumille edes keskustelun jälkeen? Asialla varmasti on usein yhteys vahvaan oman kasvatin edun valvomiseen, joka saattaa ottaa kolauksen aika ajoin harrastuksen haasteiden tuomien tunteiden myötä. 

Kiinnostus oman lapsen harrastusta kohtaan on äärimmäisen tärkeä asia ja itse toivon, että jokainen vanhempi kysyisi tasaisesti kuulumisia lapselta siitä, kuinka harrastus sujuu ja miten hän sen kokee. Tällä on tutkitusti iso merkitys lajiin kiinnittymisen ja motivaation säilymisen kannalta. On myös tärkeää tuoda esille asioita valmennukselle, etenkin silloin, jos jokin pintautuu ikävänä asiana ja valmentajan olisi se hyvä tietää. Tällaiselle keskustelulle näen vielä enemmän tarvetta, jotta sekä valmentaja että vanhempi puhuvat pelaajalle asioista saman suuntaisesti. Ilman tätä voidaan ajautua hyvin nopeasti konfliktiin, jossa jokainen epämiellyttävältä tuntuva asia aiheuttaa keskustelun ja valmentajaa kohtaan paine saattaa huomaamatta kasvaa tarpeettomiin mittasuhteisiin. Paras tapa kohdata on kasvotusten, jolloin varmasti sekä valmentaja, että vanhempi pystyvät sanoittamaan ajatuksensa parhaalla tavalla. Jalkapallo on kuitenkin peli, jossa vaaditaan sinnikkyyttä, koska pelin sekä treenien aikana kohtaa myös niitä tilanteita, joissa joutuu ponnistelemaan onnistumisen saavuttamiseksi. Ja silti lopputulos voi olla epätoivottu esimerkiksi hävityn kamppailutilanteen muodossa. 

Valmentajat ja vanhemmat ovatkin tällä matkalla auttamassa ja on tärkeä huomata näiden roolien ero. Valmentajan tehtävä on auttaa pelaajia mm. pelin oppimisen, teknisten taitojen ja joukkuekulttuurin omaksumisen kanssa. Vanhemman roolina on tukea mahdollisimman paljon matkalla ja kannustaa pelaajaa, ottamatta liikaa kantaa miten toiminta, vaikka harjoituksissa on nyt organisoitu. Palaute voidaan jälleen välittää valmentajalle asiallisen keskustelun kautta aikuisten kesken, mutta kuitenkin niin, että pelaaja ei ala esimerkiksi treeneissä kyseenalaistamaan toimintaa kotona puhuttujen asioiden vuoksi. Tällaisella toimintamallilla keskustelukulttuuri kehittyy ja asiat pystytään hoitamaan ilman väärinymmärryksiä sekä tarpeettomia konflikteja.

LeKi-futiksessa valmentajilta toivotaan heittäytymistä ja tämä saattaa joskus näyttää pähkähullulta toiminnalta, kun valmentaja lyö omaa energiaansa peliin, jotta pelaajat uskaltaisivat kentällä tehdä treenattuja asioita. Arvostan kuitenkin suunnattomasti näitä valmentajia, jotka useista tuijottavaista silmäpareista huolimatta lyövät itsensä likoon ja saavat kipinän syttymään jännittyneen pelaajan sisällä. Taito on myös madaltaa sykettä puoliajalla, kertoa ohjeet rauhallisesti ja pillin äänestä taas antaa kaikkensa joukkueelle. Tässä kohtaa on aina totta kai ns. ylilyönnin riski, mutta lähtökohtaisesti uskon valmentajilla olevan aina hyvä tarkoitus, kun he puskevat pelaajia eteenpäin vaikeissa tilanteissa tai vaativat juoksemaan karkuun juosseen pelaajan kiinni. Valmentajat niin kuin pelaajat, ovat oppimassa tätä upeaa peliä tapahtumasta toiseen. Valmista tuskin tulee koskaan, mikä korostaakin matkasta nauttimisen ja uuden oppimiskyvyn merkitystä.

Tästä päästäänkin omaan lempiaiheeseen eli kiireen poistamiseen. Pelaajan polku juniorijalkapallossa ei ole pikamatka, vaan maraton. Tälle pisimmillään yli 15 vuotta kestävälle matkalle mahtuu monenlaista ja kosolti muutakin kuin jalkapalloa. Pelaajien kehittymisen arviointi on vaikea tehtävä ja valmentajat eri seuroissa pyrkivät parhaansa mukaan tarjoamaan pelaajille mahdollisuuden toteuttaa itseään. Päämääränä saada pelaajasta esiin paras versio itsestään lajin parissa. Monesti nouseekin tarve kiirehtiä tai oikaista pelaajan etenemisessä esimerkiksi seuraavan tason peliryhmään, isommalle kentällä tai toisenlaiseen pelipaikkaan. Taas täytyy muistaa, että matka ei ole pikajuoksua. Oma mielipide on se, että isoin ratkaiseva tekijä pelaajakehityksessä on pelaajan kehitysvaiheeseen sopiva riittävän haastava ympäristö sekä iso halu oppia uusia asioita lisää. Ajoittaisista vastoinkäymisistä huolimatta pelaajan kiintymisen lajiin tulisi olla sellaisella tasolla, että harjoituksiin ja peleihin haluaa palata kerta toisensa jälkeen. Omatoimista harjoittelua unohtamatta.

Tätä edeltävässä tekstissä kuvattua aihetta on pohdittu myös toimistolla ja mietitty, miten pystymme parhaalla tavalla tukemaan kaikkia lapsen harrastukseen liittyviä henkilöitä ymmärtämään paremmin kokonaisuutta sekä myös saamaa arjen työkaluja pelaajan kehittymiselle. Kevään aikana onkin tulossa muutama konkreettinen toimenpide kaikille tarjolle, joista varmasti jokainen löytää uutta ajateltavaa ja tekemistä. Talvikaudelle tulleet tyttöjen ja poikien Taitokoulut ovat olleet äärimmäisen suosittuja, ja näiden kautta on ollut mahdollista hankkia kosolti lisää lajitaitoja. Seurakyselyssä saadussa palautteessa oli myös hyviä ideoita, joiden toteuttamista mm. seuran johtokunta pohtii hyvää harkintaa käyttäen.

Yhteenvetona koko tekstiin liittyen toivoisin, että muistamme antaa valmentajille, toimihenkilöille sekä pelaajille rauhan toimia rakkaan harrastuksen parissa ja pyrimme koko seurayhteisön voimin kehittämään toimintaa askel askeleelta. Tälläkin kaudella on taas luvassa suuria tunteita niin ilon kuin pettymystenkin osalta, mutta kaikki nämä kasvattavat etenkin pelaajia. Vanhemmilla on kuitenkin äärimmäisen iso rooli, joten muistetaan pelata samaa peliä ja tarjota tukea sekä pelaajille, että valmentajille. Matka juniorijalkapallossa on pitkä, mutta parhaimmillaan äärimmäisen opettavainen ja pullollaan muistoja, jotka tulvivat mieleen vielä vuosien jälkeen. 

Jalkapalloterveisin,

Herman Mäenalanen
Junioripäällikkö