#LEKISYDÄN💙
RISTO HÄRKÖNEN

Share on facebook
Share on twitter
Share on whatsapp

#lekisydän💙 on juttusarja, joka esittelee LeKi-futiksen pelaajia, valmentajia ja muita toimihenkilöitä. Henkilöitä, jotka toimivat isolla 💙:llä.

Tämän kerran haastattelussa on meidän uusimpia valmentajia eli Risto Härkönen, joka aloitti tämän kauden alussa vastuuvalmentajana F-tytöissä ja samalla hän on myös 2014 ikäluokan valmennuksessa mukana. Ristolla on pitkä historia lajin parissa ja hyvin opettavainen tarina omalta pelaajauralta, sinnikäs harjoittelu kannattaa!

1. Kerro hieman itsestäsi. Kuka olet?

Olen 42-vuotias erityisluokanopettaja Lempäälässä. Minun perheeseeni kuuluvat vaimo ja kaksi lasta Pihla ja Niilo. Syntyjään olen Oulusta. Pirkanmaalla olen asunut vuodesta 2008 alkaen ja Lempäälään muutimme vuonna 2012. Harrastan jalkapalloa (pelaaminen, valmentaminen, katsominen sekä fanittaminen), lenkkeilyä, kuntosalilla käyntiä, pyöräilyä, hiihtoa, melontaa sekä retkeilyä. Olen myös kiinnostunut matkustelusta ja mökkeilystä.

F-tyttöjen harjoitukset ja loppuhuuto.
2. Millainen on historiasi jalkapallon parissa?

Jalkapallon pelaamisen olen aloittanut pihapeleissä 1980-luvun alkuvuosina – veljeni ja muiden naapuruston lasten kanssa. Pelasimme jatkuvasti erilaisia pienpelejä. Ne pelit ovat edelleen kirkkaana mielessä, olin usein Maradona tai Marco Van Basten. Ensimmäinen virallinen joukkueeni oli 1985 Oulun Työväen Palloilijoiden alaisuudessa toiminut kaupunginosajoukkue Nottingham. Olin aluksi joukkueen nuorimpia (menin veljeni vanavedessä mukaan), osa oli minua kolme- neljä vuotta vanhempia. Pelasin OTP:ssä 1985-1995 välisen ajan, kaikki juniorivuoteni kaupunginosajoukkueesta G-junnuihin ja aina A-junioreihin ensimmäiseen vuoteen asti.  Kirkkaimpana kruununa juniorivuosiltani on vuonna -95 voitettu B-junioreiden suomenmestaruus. B-juniorikausi huipentui lokakuussa uusintaotteluun TPS:ä vastaan, joiden kanssa olimme päätyneet tasapisteisiin sarjassa. Uusintaottelu järjestettiin Oulussa ja ottelussa oli satoja katsojia lehtereillä. Ottelu päättyi meidän 1-0 voittoon ja juhlat olivat maukkaat! Den Glider In ja We Are The Champions soi useamman kerran seuraavina päivinä ja nukuinkin mitali kaulassa muutaman yön!

Joukkueena, joka pysyi hyvin pitkälti tiiviisti samana, olimme vuosien 89-95 välillä lähellä Suomen kärkeä, joka sitten huipentui jo mainitsemaani mestaruuteen. Pärjäsimme joukkueena vuosien varrella myös eri turnauksissa, joista hienoin oli kolmas sija Gothia Cupissa Ruotsin Göteborgissa. Ennen kaikkea isona muistona noista juniorivuosista on meidän joukkuehenkemme pelaajien, valmentajien ja vanhempien kanssa. Olimme junioriaikoina iso yhteisö, jossa vanhemmat, valmentajat ja lapset oppivat tuntemaan toisensa erittäin hyvin. Joukkueestamme yksittäisenä knoppitietona mainittakoon, että emme hävinneet tamperelaisille koskaan turnauksissa tai yksittäisissä sarjapeleissä!

Henkilökohtaisella tasolla pelaajaurani kulki niin, että harjoittelin varhaiset vuodet paljon ja pelasin hyvin vähän. Siihen aikaan pelaamisessa korostui voittamisen merkitys ja parhaiden pelaajien peluuttaminen. Olin itse siinä porukassa, jotka eivät saaneet paljoa pelata virallisissa peleissä. Jaksoin kuitenkin käydä harjoituksissa ja pelata ne jämäminuutit, mitä oli tarjolla. Onneksi pelasimme paljon kotona pihapelejä ja liikuin kaiken kaikkiaan monipuolisesti (hiihto, luistelu, sähly, pyöräily, pesäpallo, yleisurheilu, lentopallo jne.) eri lajien parissa vapaa-ajalla. Kehityin liikkujana koko ajan enemmän, sain myös kehitysaskelia jalkapallossa (potkutekniikka, pelirohkeus ja pelikäsitys) ja rupesin ymmärtämään lajien ideaa. Fyysisesti kehityin myös ja olin kovassa kunnossa. Pääsin tämän ansiosta pelaamaan enemmän ja enemmän ja kulminaatiopiste oli Tampereella pelattu Särkänniemi Cup vuonna 1990. Onnistuin Kiovan Dynamoa vastaan Pirkkahallin viereisellä nurmella pelatussa ottelussa hyvin, kun pääsin kentälle yhden meidän pelaajien loukkaantuessa.

Onnistuneen pelin jälkeen luottamukseni pelaamiseen kehittyi isoin harppauksin ja sain yhä enemmän peliaikaa. Onnistuminen ja luottamus kasvattivat myös itseluottamusta ja itsetuntoa omasta osaamisesta ja pystyvyydestä. Joukkueena kehityimme myös paljon ja pärjäsimme hyvin. Harjoittelimme joukkueena monipuolisesti ja myös vapaa-ajan monipuolisen liikkumisen ansiosta olin kovassa fyysisessä kunnossa ja esimerkiksi Cooperin testissä juoksin 3500 metriä. Pääsin vuosien 92-94 aikana Oulun piirin piirinjoukkueeseen ja piirien välisiin turnauksiin sekä minut valittiin Pohjois-Suomen aluejoukkueeseen kahtena talvena. Eerikkilässä olin aluejoukkueleirillä, josta valittiin ensimmäiset 15-vuotiaiden poikamaajoukkueet. Niihin en kuitenkaan koskaan yltänyt, mutta kehitykseni jatkui tasaisena edelleen ja minut palkittiin Oulun piirin nuorena pelaajana vuonna -95. Perusteluina olivat: suuri tsemppaaja ja kannustaja, joukkuepelaaja isolla sitkeällä sydämellä. Varmaotteinen ja hyväpotkuinen puolustaja.

Valitettavasti joukkueemme hajosi vuoden -95 mestaruuden jälkeen, kun Oulussa myllersi seurojen erilaiset fuusiot ja iänaikaiset riidat. Monen hyvän pelaajan luonnollinen polku hyvässä ja ansiokkaassa valmennuksessa omassa kotiseurassa katkesi kuin seinään. Itsekin haeskelin seuraavan syksyn ja talven paikkaa jatkaa pelaamista. Aluksi olin A-junioreiden mukana, mutta päädyin kuitenkin siirtymään kesällä -96 Tervareiden miesten edustusjoukkueeseen pelaamaan 4. divisioonaa. Siellä pääsin pelaamaan seuraan, joka halusi kehittää toimintaansa ja pyrki nousemaan sarjoissa vuosi kerrallaan kohti Veikkausliigaa. Sain mahdollisuuden pelata ja treenata kokeneiden liigatason pelaajien kanssa, jotka olivat uraansa lopettelemassa. Pelasin Tervareissa kolmen kauden ajan miesten alasarjoissa, joista viimeinen kausi 2. divisioonassa. Tervareiden kolmen kauden aikana nousimme kaksi kertaa sarjaporrasta ylemmäksi ja voitimme Suomen Cupin pikkufinaalin vuonna -97. Jalkapalloilijana kehityin mukavasti eteenpäin, mutta peliaika oli jäänyt vähäiseksi viimeisen kauden lopulla. Motivaatio oli hiukan hukassa ja valmentajan kanssa välit eivät olleet parhaat mahdolliset. Pelasin kuitenkin vielä seuraavat kaksi kautta kun siirryin kasvattajaseuraani pelaamaan 3. divaria ja lopetin aktiivisen pelaamisen syksyllä 2000, jolloin siirryin pelaamaan puulaakipalloa kaveriporukoihin. Jatkan pelaamista edelleen ikämiesfutiksen parissa Gotham City FC joukkueessa, sekä SOHO:n 7. divarin joukkueessa. Puulaakifutiksen suomenmestaruuden voitimme vuonna 2003 Oulussa järjestetyssä turnauksessa. Nykyään suurimpia voittoja on se, kun pääsee pelaamaan ja onnistuu yksittäisissä pelitilanteissa. Toki voittaminen on aina keskimääräisesti mukavampaa kuin tappiot.

Oman pelaajapolkuni oppeja ovat olleet yhteisöllisyys, yhteiset kokemukset harjoittelun ja pelaamisen lomassa, liikunnan ilo ja siinä kehittyminen. Pitkäjänteisestä harjoittelusta on jäänyt minulle liikunnallisuus ja sen tarve oman hyvinvoinnin edistäjänä. Lajina itse jalkapallo koulii esiin hyviä kokonaisvaltaisia persoonia!

Talvella F-tytöt ehtivät pelaamaan kerran harjoituspelit kunnes rajoitukset taas tiukentuivat.
3. Olet melko tuore ”LeKiläinen”. Millaisin sanoin kuvailisit LeKi-futista seurana?

LeKi-futis on seurana hyvä kasvuympäristö niin ihmisenä kuin pelaajana. Pelaaja saa toiminnan myötä mahdollisuuden kehittyä ihmisenä, pelaajana ja yhteisön jäsenenä. LeKi-futiksessa asiat toimivat. LeKi-futiksessa tarjotaan mahdollisuutta harrastaa jalkapalloa ja toiminta kehittyy koko ajan eteenpäin. On ollut lyhyessä ajassa hienoa huomata, että toiminnassa on kulttuuria ja seurassa halutaan tukea lapsia ja nuoria liikunnallisuuden kehittymisessä. Tästä on hyvä jatkaa!

4. Mikä sai sinut innostumaan valmentamisesta? Miksi valmennat?

Olen vastuuvalmentajana F-tytöissä sekä apuvalmentajana tarvittaessa 2014-syntyneiden joukkueessa. Minulle on käynyt perinteisesti valmentamisen aloittamisen suhteen – omat lapseni aloittivat pelaamisen ja kiinnostuin/ajauduin sen myötä. 

Haluan valmentamisen kautta tuoda monelle lapselle mahdolliseksi liikkumisen riemun, antaa oppia jalkapallon perusteista ja lajin hienoudesta. Jalkapallo on tosi monipuolinen harrastus – siinä kehittyvät sosiaaliset taidot, kaveritaidot, liikunnalliset taidot sekä jalkapalloilijan taidot. Halusin päästä mukaan jakamaan omia kokemuksiani jalkapallosta ja siitä mahdollisuudesta, mitä joukkuelaji voi tarjota lapsen kasvun ja kehityksen polulla. Jokainen voi oppia ihmisenä, oppia lajista paljon ja kehittyä liikunnallisesti.

5. Miten suomalainen jalkapallo on muuttunut mielestäsi viimeisen 20 vuoden aikana?

Suomalaisessa futiksessa on pelaajien henkilökohtainen taitotaso kasvanut. Pelaajien henkilökohtainen ymmärrys ja osaaminen itse pelistä on noussut. Sen myötä joukkuepelaaminen on kehittynyt ja jokaisen pelaajan roolin hyödyntäminen on kehittynyt. Myös pelaajien asenne ja pyrkimys osaavammaksi yksilö- ja joukkuepelaajaksi on kehittynyt. Hyvänä esimerkkinä Huuhkajat, jossa jokainen pelaaja tietää roolinsa ja kaikkien vahvuuksia pyritään hyödyntämään parhaalla mahdollisella tavalla. Heillä on myös kannustava ilmapiiri ja toista tukeva toimintakulttuuri, hyvällä kunnioittavalla valmentajalla höystettynä. Suomessa on ymmärretty myös oikeanlaisen harjoittelemisen kulttuuri, laadukkaiden valmentajien, laadukkaiden harjoitteiden ja peli-ideoiden taustalla muistaen.

6. Mitä ominaisuuksia mielestäsi hyvällä F-junioreiden valmentajalla tulee olla?

Valmentajalla tulee olla taito ohjata lapsia hyvään ja kannustavaan yhteishenkeen, tsemppaavaan ilmapiiriin sekä parhaansa yrittämisen toimintaan. Valmentajan on hyvä opettaa pelaaja pelaamaan ja ajattelemaan lajin perusteita. 

Oman pelaajapolkuni myötä haluan tuoda esiin monipuolisen harjoittelun tärkeyden, sinnikkyyden merkityksen sekä liikkumisen tuoman riemun. Perusasiat tulevat olla kunnossa, jotta sen päälle voi rakentaa lisää osaamista.

Valmentajan tulee myös nähdä valmennus pidempiaikaisena polkuna, jossa tarjotaan kehittymisen mahdollisuuksia pelaajalle. Valmennuspolulla valmentaja tukee pelaajan fyysisen kunnon ja pelitaitojen, sosiaalisten taitojen ja henkisen vahvuuden kehittymistä. Valmentajan on hyvä ohjata pelaajaa löytämään pelin idea ja tarkoitus sekä sen jälkeen kannustaa pelaajaa tekemään enemmän itsenäisiä valintoja. Kehu, kannusta ja ohjaa on hyvä motto!

7. Millainen joukkue LeKi-futiksen F-tytöt ovat kaudella 2021?

F-tytöt ovat iloinen ja pirtsakka joukkue, jossa on mukana paljon hienoja persoonia. Toivon, että F-tytöt olisivat joukkue, jossa jokaisella olisi mukava olla. Tytöt yrittäisivät parhaansa harjoituksissa ja peleissä. Haluaisin tyttöjen olevan innostuneita treeneissä sekä peleissä ja pyrkivän olemaan niissä aktiivinen ja osallistuva kaikissa hetkissä ja näin on tähän mennessä pääsääntöisesti ollutkin. Haluan tuoda F-tyttöjen joukkueeseen kulttuurin, jossa kehutaan toisen tekemistä, kannustetaan yrittämään parhaansa ja ohjataan pelaajaa oppimaan jalkapallon pelaamisesta tärkeitä asioita. Kaiken tärkein on kuitenkin, että kaikissa olosuhteissa hymy nousisi suupieliin pelin tai treenin päätyttyä!

Risto oli mukana marraskuussa järjestetyssä Futisvalmentajan starttikoulutuksessa.
8. Kävit marraskuussa Futisvalmentajan starttikoulutuksen. Mitä konkreettisia asioita sait kurssilta käyttöösi?

Koulutus antoi paljon ideoita ja ajatuksia käytännön valmentamiseen – kuinka huomioin ohjauksessa yksilöt. Jaetut kokemukset koulutuksessa ja konkreettisten harjoitteiden näkeminen ja kokeminen olivat suurta antia. Suosittelen koulutusta kaikille valmennuksessa mukana oleville. Sieltä saat eväitä valmennuspolullesi.

Uusimmat

SEURAA MEITÄ