Kiitos kaikille vapaaehtoisille toimihenkilöille, että välitätte!
Jalkapalloa harrastava lapsi, nuori tai aikuinen kuuluu hyvin usein johonkin seuraan ja sitä kautta joukkueeseen. Seurojen johdolla toiminnalle luodaan puitteet ja saatetaan monesti paikallisesti ”samanhenkiset” pelaajat ja heidän perheensä yhteen. Kuuluminen johonkin yhteisöön on varmasti yksi merkittävimmistä syistä harrastaa seurassa, oli kyseessä mikä laji tahansa. Seurojen kautta on mahdollisuus osallistua kilpailuihin ja parhaimmillaan ne tarjoavat jatkuvuuden pelaajan polulla kaudesta toiseen. Jotta seurojen sisällä joukkueet toimisivat mahdollisimman hyvin, tarvitaan erilaisiin rooleihin myös aikuisia; joukkueenjohtaja, valmentaja, varustevastaava, huoltaja jne. Monia rooleja on täytettävänä. Suurin osa noista rooleista täytetään vapaaehtoisilla toimijoilla, jotka ovat mukana rakkaudesta lajiin ja halusta auttaa harrastajia kehittymään sekä nauttimaan lajista. Toki toivoa sopii, että he kokevat itse myös saavansa tuosta pitkälti vapaa-ajalla tapahtuvasta vapaaehtoistyöstä, jonka korvaus monesti on seuran verkkarit tai t-paita.
Tämän tekstin tarkoituksena on nostaa keskiöön meidän seurojen heti pelaajien jälkeen tärkeimmät tekijät eli vapaaehtoiset joukkueiden toimihenkilöt. Ilman heitä suomalainen jalkapallo ja varmasti moni muukin laji ei yksikertaisesti pystyisi toimimaan. Pelkästään jos ajatellaan kansanterveydellistä vaikutusta, on kaikenikäisten liikuntaa ja urheilua syytä arvostaa ja tukea merkittävästi nykyistä enemmän. Koronapandemian aikana ainakin itse havahduin siihen, kuinka vähän valtio ja kunnat arvostavat paikallisia seuroja. Melko nopeasti sulkutoimet iskivät etenkin lasten ja nuorten harrastuksiin. Seuroja kaivattiin yhteisiin talkoisiin pandemian nujertamiseksi. Silloin kun seurat taas kaipaisivat esimerkiksi kunnallista puolta yhteisiin talkoisiin esimerkiksi olosuhteiden ja kouluyhteistyön kehittämiseksi ja lajin mahdollistamiseksi kaikille, on vuorovaikutus melko yksipuolista – näin ainakin itse koen kymmenen vuoden kokemuksella lempääläläisessä seurassa, jonka pääasiallinen tehtävä on mahdollistaa jalkapallon harrastaminen kaikille halukkaille. Useimmiten kyse on euroista, joita ei ole ja niiden käyttäminen on aina valinta- ja arvokysymys, mutta pahimmillaan vastaukset kunnan virkamiehiltä ovat olleet sellaisia, ettei oman seuran toimintaa kannattaisi kehittää, eikä lapsia ottaa toimintaa enempää mukaan. Suorastaan järkyttävää mielestäni. Mikä olikaan Lempäälän kunnan slogan?
Vuonna 2020 UEFA SROI- mallinnuksen (työväline, jolla mitataan jalkapalloon sijoitetun pääoman sosiaalista tuottoa) mukaan jalkapallon vuotuinen vaikuttavuus koko yhteiskunnalle oli 1,25 miljardia euroa. Valtaosa arkisesta työstä tapahtuu seuroissa vapaaehtoisten toimijoiden tuella.
Alkuvuoden aikana saimme LeKi-futiksen osalta vastauksia UEFA:lta koskien seuran vaikuttavuutta paikallisesti. Lähiaikoina seura tulee lukujen kanssa tarkemmin julkisuuteen, mutta paljastetaan sen verran, että esimerkiksi säästöt terveydenhuollon osalta LeKi-futiksen toiminnan ansiosta ovat UEFA SROI:n mukaan 1,33 miljoonaa euroa, vuotuisen kokonaisvaikuttavuuden ollessa 3,26 miljoonaa euroa! Tästä syystä jaksaa hämmästyttää ja kummastuttaa pientä futaajaa, että meillä on Lempäälän kunnan alueella edelleen yksi tekonurmikenttä, jossa jalkapalloa voi harrastaa!
Silmiini sattui joku aika takaperin DropIN-liikkeen (dropin.fi) blogissa kirjoitus, jossa kiteytyy myös omat ajatukseni, siitä mikä vaikutus liikuntaharrastuksella voisi olla ja miten seurojen ja kuntien kannattaisi tehdä yhteistyötä.
”Syrjäytymisen ehkäiseminen ei voi olla urheiluseurojen ydintehtävä, mutta uskon, että urheiluseurat olisivat tähän valmiimpia kuin usein ajatellaan. Pyörää ei kannata keksiä uudestaan, sillä hyvään alkuun päästäisiin jo sillä, jos hyvinvointialueilla (tai kunnissa) katsottaisiin yhdessä urheiluseurojen kanssa niiden toiminnasta käytäntöjä, jotka tuottavat lapsille ja nuorille paitsi onnistumisia kilpakentillä myös laajempaa yhteisöön kuulumisen tunnetta. Mukaan ottaminen ei ole syrjäytymisen vastakohta, mutta voi toimia tehokkaana sellaisen ehkäisijänä. Olennaista on, että tavoitteet ovat realistisia, mielekkäällä tavalla mitattavia ja tavoitteiden saavuttamisesta myös palkittaisiin. ”
Harri Jalonen
Professori
Vaasan yliopisto
Parinkymmenen vuoden kokemus vapaaehtoistyöstä urheiluseurassa
DropIN blogi 17.12.2020
Voimme kääntää koronapandemian vaikutukset tavallaan myös positiivisemmaksi. Valtakunnallisesti, kuten myös meillä LeKi-futiksessa ei harrastajien määrä ole ainakaan laskenut, eikä harrastajien sitoutuminen toimintaan ole vähentynyt. Toki tulee muistaa, että jalkapallon kilpailutoiminnat sulkutoimet eivät ole määräänsä enempää vaikeuttaneet, johtuen siitä, että tartuntapiikkien aikaan ei jalkapallosarjoja juuri pelattu.
Meidän seurassamme olen ilolla ja ylpeydellä pistänyt merkille toimihenkilöiden sitoutumisen ja aidon huolen lasten hyvinvoinnista pandemian pahimmilla hetkillä. Eikä tässä yhteydessä sovi unohtaa myöskään aikuisten harrastamista. Valmentaminen tai joukkueenjohtajana toimiminen ei ole missään olosuhteissa helppoa, saati sitten tämmöisinä poikkeusoloina. Jatkuva epävarmuus, linjausten muuttuminen, päätöksenteon linjattomuus, harrastajien pelko omasta terveydestä ym. ovat pistäneet meidän toimihenkilömme todella haastavan tilanteen eteen. Teidän ansiostanne joukkueiden toiminta on voinut jatkua läpi haastavien hetkien ja tänään voimme taas pyrkiä kehittämään toimintaa. Lämmin kiitos siitä.
On todettu, että liikunnalla on monia myönteisiä vaikutuksia. Hyvin organisoidussa joukkuetoiminnassa on mahdollisuus kokea ja harjoitella taitoja, joita tarvitaan myös pelikenttien ulkopuolella. Esimerkiksi vuorovaikutustaidot, sitoutuminen yhteisiin tavoitteisiin, paineensietokyky ja erilaisuuden hyväksyminen ovat tämmöisiä taitoja. Joukkueen kanssa koetaan onnistumisen tunteita ja opitaan käsittelemään pettymyksiä. Moni saa pelikentiltä ystäviä, jopa sellaisia, joiden kanssa ystävyys kestää koko eliniän. Mikäli seurojen määrä laskisi merkittävästi, olisi meillä vähemmän tahoja, jotka mahdollistaisivat tällaisten elämäntaitojen opettelun lapsille ja nuorillemme. Monesti vielä suhteellisen turvallisessa ympäristössä.
Itse pyrin nykyään lukemaan sekä kuuntelemaan erilaisia podcasteja mahdollisimman paljon. Monesti tekstit ja nauhoitteet koskevat urheilijoita. Kun kysytään eri lajien huipulle päässeiltä urheilijoilta, ketkä ovat olleet heidän uralleen merkittävimpiä henkilöitä, löytyy ilahduttavan monen vastauksesta junioriaikojen valmentaja. Valmentaja on monesti ollut se henkilö, joka on ruokkinut pienen pelaajan innostusta ja kannustanut eteenpäin. Ylipäätään turvallisen, innostavan, kannustavan, sitoutuneen ja oman persoonansa peliin laittavalla toimihenkilöllä on valtava vaikutus lasten kehitykseen.
Muutama vuosi sitten Palloliitto linjasi yhdeksi strategiseksi tavoitteeksi, että jokaisella lapsella ja nuorella on koulutettu valmentaja. Samalla uudistettiin Palloliiton valmennuskoulutukset, joiden sisällöt laajenivat merkittävästi. Ihan ensimmäisetkin koulutukset antavat valmentajille jo hyvät ”eväät” toimimiseen lasten kanssa. Tämä onkin tärkeää, sillä valmentajilta vaaditaan nykyään laajaa osaamista. Uskallan väittää, että kovinkaan moni, joka ei ole toiminut seuratyössä tai valmentanut, ei ymmärrä kuinka haastavaa ja vaativaa valmentaminen on. Tämä pätee ihan kaikkiin tasoihin ja ikäluokkiin. Sen lisäksi, että valmentajalta odotetaan lajiosaamista, tulisi hänen huomioida myös fyysiset ja psykososiaaliset asiat. Sen lisäksi jo juniorijoukkueissa parhaimpaan lopputulokseen päästään, kun valmennus sekä koko toimihenkilöryhmä toimivat tiiminä. Vastuuvalmentajalta vaaditaan siis jo junioritasolla tietynlaista osaamista myös asioiden delegoimiseen ja tiimin johtamiseen. Olisi suuri virhe unohtaa pelaajien vanhemmat. Heidän kanssaan yhteistyön tekeminen on erittäin palkitsevaa, mutta varmasti myös haastavaa. Aiemmin mainitsemissani kirjoissa ja podcasteissa myös pelaajien perheen merkitys on korostetusti esillä. Yhteistyö pelaajien perheiden kanssa on siis yksi asia, joka myös kuuluu valmentajalle ja joukkueenjohtajalle.
Edellä mainittujen asioiden johdosta voidaankin todeta, että pelkkä lajiosaaminen ei nykyään riitä, jos tavoitellaan hyvää ja kehittävää toimintaympäristöä lapsille ja nuorille. Kasvatuksellinen merkitys on suuri ja vuorovaikutus eri toimijoiden välillä korostuu. Mikäli jollain on ollut se virheellinen käsitys, että lasten valmentaminen on pelkästään harjoitusten ohjaamista ja niiden suunnittelua sekä peleissä kentänlaidalla huutamista, niin romutan sen ajatuksen välittömästi: ei ole! LeKi-futiksen F-ikävaiheen valmennuskoordinaattori Toni Ryyppö kiteytti asian hyvin, kun aiheesta hänen kanssaan keskustelin: ”Se on valtava tunti- ja energiamäärä, jonka vapaaehtoiset koutsit, jojot, turnausvastaavat ym. käyttävät omaa aikaansa, että lapset saavat loppuelämän kestäviä muistoja.”
Voimme siis hyvin todeta, että valmentajien ja muiden joukkueiden aikuisten vastuu on suuri. Seuroissa mietitään ja käydään keskusteluja siitä, miten pystymme tukemaan vapaaehtoistoimijoita paremmin. Uskallan väittää, että niin meillä kuin muuallakin tuo asia voitaisiin seuratasolla tehdä huomattavasti nykyistä paremmin. Toki on todettava, että esimerkiksi valmentajien tutorointi ja kouluttaminen eivät ole mitään pieniä resurssointeja seuroilta. Tiettyjä virityksiä erityisesti valmentajien tukemiseen on jo seurassa yhteistyössä Palloliiton kanssa, mutta niistä lisää tuonnempana.
Mitä toivoisin, että valmentaja itse saa? Voin puhua pitkälti vain omista kokemuksistani, mutta minulle valmentaminen on antanut sitä samaa fiilistä, jota aikoinani sain itse pelatessani. Voittamisen tunne ja tavoitteisiin pääseminen tuntuu aivan järkyttävän hyvältä nykyään. Lisäksi on upeaa huomata itse kehittyväni ja ennen kaikkea ympärillä olevien ihmisten kehittyvän. Joka kerta tulee hyvä mieli, kun vanha valmennettavani tulee vastaan vaikkapa ruokakaupassa ja keskustelemme molempien tämänhetkisestä elämästä, ei välttämättä sanaakaan jalkapallosta. Entinen pelaaja onkin kiinnostunut minun arjestani ja perheestä. Minä puolestani kuulen hänen saaneen esikoisensa tai menestyneen opinnoissaan. Molemminpuolinen kunnioitus on noissa hetkissä syvää. Ne hetket ovat itselleni niitä tähtihetkiä. Uskon ja toivon, että jokainen valmentaja ja toimihenkilö kokee noita omia tähtihetkiään ja tiedostaa vapaaehtoistyönsä valtavan merkityksen. Autetaan heitä myös siinä.
Kannusta kaikkia kiittämään valmentajiaan ja muita joukkueen toimihenkilöitä. Itse hieman vierastan kampanjoita, koska moni asia, kuten toimihenkilöiden kiittäminen, pitäisi olla itsestään selvyys, mutta tunnistan myös itsestäni sen, että en ole enää hetkeen kannustanut ja muistuttanut omia lapsiani kiittämään heidän harrastusryhmiensä aikuisia, jotka omalla toiminnallaan mahdollistavat sen kaiken, mitä lapset pääsevät kokemaan.
”Kiitos treeneistä koutsi”, voi tuntua pieneltä mutta ajan saatossa siitä kasvaa meille suuri voimavara!
Matti Tuominen
Junioripäällikkö
Me välitämme blogisarja
