Uusivuosi – aika lupausten ja tilaisuus muistella mennyttä kautta
Viikko sitten tulimme julki uuden blogisarjan kanssa – Me Välitämme. Kyseessä oli eräänlainen ”teaser” siitä millaista sisältöä blogissa on tarkoitus käsitellä. Sen tarkemmin en tuohon kirjoitukseen palaa mutta haluan nostaa tähän ensimmäiseen viralliseen blogitekstiini kaksi asiaa. Ensinnäkin vapaaehtoiset toimihenkilöt lasten ja nuorten jalkapalloharrastuksen mahdollistajina. Toiseksi: Miten tulemme olemaan laadukkaampia jalkapalloharrastuksen tuottajia kaudella 2022. Samalla pystynen hieman avaamaan seuran tulevien vuosien visioita, tavoitteita ja painopisteitä.
Joulun aika on tunnetusti sitä aikaa, kun valtaosalla ihmisistä on edes hieman aikaa rauhoittua ja hiljentyä perhepiirissä. Tätä ei kylläkään meinaa uskoa, kun ”säntäilee ja törmäilee” marketeissa joulun aattopäivinä, kuin heikkotasoisessa jalkapallopelissä konsanaan. Myös jalkapallorintamalla joulu hieman katkaisee arkista aherrusta toimintaympäristöstä riippumatta. Toki Valioliigassa pelataan Tapaninpäivänä (26.12.) ja se antaa mahdollisuuden ainakin futisfanaatikoille pysyä lajissa tiukasti kiinni. Toivoa sopii, että seuramme aktiivit, niin pelaajat, kuin toimihenkilöt unohtavat hetkeksi pallon ja keskittyvät läheisiinsä. Mikäli futista tulee mietittyä myös joulun pyhinä, niin toiveissani olisi, että jokainen meistä palaisi niihin huippuhetkiin, joita itse on päässyt lajin parissa tänä vuonna kokemaan. Niitä löytyy meiltä jokaiselta varmasti.
Itselläni on ollut hyvät välit Joulupukkiin (lähes) joka vuosi ja tiivis keskusteluyhteys, joten eiköhän tänäkin vuonna lahjapapereiden kätköistä löydy yksi tai useampi kirja liittyen jalkapalloon, henkiseen valmennukseen ja/tai johtamiseen. Voisiko sieltä löytyä yksi toiveistani: Parempia pelaajia (Meri, Forsman, Lampinen)?
Näistä päästäänkin hieman kiinni blogin aiheisiin.
Parempia pelaajia. Se toivottavasti lienee kaikkien lajin parissa toimivien tavoite nyt ja tulevaisuudessa. Todettakoon, että itse näen asian niin, että pelaajan kehitystä ei voi mitata pelkästään lajin kautta, vaan pelaaja tulee nähdä kokonaisena ihmisenä ja persoonana. Kehittyä paremmaksi voi monella eri tapaa sekä monessa eri asiassa/ taidossa. Sen ajan mitä omalta noin 33-vuotiselta futisuraltani muistan, niin pääasiallinen lähtökohta on varmasti ollut tehdä asiat niin hyvin kuin osataan ja aina hieman paremmin. Uskallan kuitenkin väittää, että nykyinen ympäristö on merkittävästi parempi kuin esimerkiksi 1990-luku. On epäreilua vertailla aikakausi keskenään mutta fakta on kuitenkin se, että nykyiset lapset pääsevät harrastamaan huippuolosuhteissa, lähtökohtaisesti osaavammassa seuraympäristössä, koulutettujen valmentajien alaisuudessa (kaikki kunnia myös omille valmentajilleni, joista esim. yksi kuuluu nykyään Huuhkajien valmennusryhmään). ”Ongelma” lienee jalkapallon näkökulmasta se, että tarjolla on aika paljon muutakin virikettä, kuin pihapelit kavereiden kanssa. Lisäksi haastan perheitä osallistumaan enemmän lasten liikuttamiseen. Pelkästään ohjatussa harrastustoiminnassa ei saada parasta mahdollista lopputulosta.
Kaikilla on varmasti tiedossa kriittisimmät puheenaiheet lasten ja nuorten osalta. Liikkumattomuus ja pitkälti siitä johtuvat fyysiset ja psyykkiset ongelmat, joko nyt tai viimeistään tulevaisuudessa. Tuoreimmista move-testeistä en jaksa tässä yhteydessä edes mainita. Me olemme heränneet asian suhteen mutta nyt vaaditaan pikaisia toimia!
Palloliiton laatujärjestelmätyö ja myös seuran oma strategiatyö ovat onneksemme nostaneet myös edellä mainitun asian keskiöön. Itse näen, että nimenomaan lasten innostaminen liikuntaan ja johonkin lajiin mahdollisimman varhain on todella tärkeää ja merkityksellistä. Innostamisessa suuri merkitys on ympäristöllä, joissa lapset kokeilevat ensimmäistä kertaa jotakin harrastusta ja lajia. Olisi myös tärkeää tiedostaa perheiden, varhaiskasvatuksen ja koulun vastuu liikunnallisen elämäntavan kasvattajana. Kaikki edellä mainitut instanssit kaipaavat varmasti lisää tukea ja resursseja.
Tässä kohtaan joukkueiden valmentajien arvo nousee esiin. Toki ei pidä unohtaa myös muiden toimihenkilöiden panosta lasten kehityksessä pelaajapolulla. Olen törmännyt monesti sellaiseen käsitykseen, että valmentajan tehtävänä on ”vetää” harjoitukset 2-4 kertaa viikossa ja käydä peluuttamassa pelit. Höpö – höpö totean. Valmentaminen on huomattavasti paljon muuta ja kokemuksesta voin sanoa, että ainakin vastuuvalmentajalta menee triplasti enemmän aikaa viikossa, kuin pelkästään kentällä läsnä olemiseen. Kuvitellaan, että 3 kertaa viikossa on 1,5 tunnin treenit, niin 4,5 tunnin lisäksi valmentaja tulee käyttäneeksi suunnitteluun, pelaajien palautteeseen, otteluiden järjestämiseen ym. noin 9 tuntia lisää. Kasvattajan ja esimerkin roolia ei voi väheksyä eli koko valmennusaika ei mene pelkästään lajin opettamiseen. Kaikki tämä valmentajan oman työn, mahdollisten harrastuksen ja perheen yhteisen ajan lisäksi. Kysymykseni kuuluu: Tulisiko meidän IHAN OIKEASTI alkaa arvostamaan junioreidemme vapaaehtoisia valmentajia enemmän? Näin varmasti teemme mutta voisimmeko tukea valmentajaa omilla toimillamme entistä enemmän? Kiitoksen sanominen voisi olla hyvä alku itse kullekin. Sen lisäksi kannustan avoimeen ja kunnioittavaan vuorovaikutukseen valmentajan ja vanhemman välillä.
Pelaajakehitystä emme voi sysätä pelkästään valmentajille. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että lopulta pelaaja itse omalla intohiomollaan, sitoutumisella ja työnteolla luo pohjan kehittymiselle. Tärkeää on myöskin perheen tuki ja yhteistyö pelaajan valmentajan/ valmentajien kanssa. Lisäksi tulevaisuudessa meidän tulisi päästä aidosti ns. Islannin malliin, joissa harrastaminen (huom! kaikilla- myös jo nyt harrastavien osalta) olisi osana koulupäivää, ainakin osittain. Varmasti helpommin sanottu, kuin tehty mutta ehkä palaamme tähän aiheeseen vielä blogin tulevissa osissa.
Varmasti pian pyhien jälkeen pääsemme julkisuuteen myös seuratasolla seuran uuden strategian kanssa. Koen etuoikeutta toimia ja työskennellä sellaisessa ympäristössä, joissa omat arvot ja toiminta-ajatukset kohtaavat seuran vastaavien kanssa. Pitkälti niiden pohjalta uskallan myös tarttua ”näppäimistöön” ja kirjoittaa tätä tekstiä. LeKi-futiksen pelaajat ovat tulevaisuudessa entistä parempia!
Vuoden vaihtuessa on tapana luvata asioita ja silmät sulkien fiilistellä mennyttä vuotta ja toivoa tulevalta vuodelta parempaa, ainakin tähden lennon nähdessään. Itse en odota tähdelentoa vaan uskallan toivoa parempaa huomista luonnon- ja tekonurmilla ympäri Suomen sekä myös kentän ulkopuolella.
Vuoden 2021 aikana se vihdoin tapahtui. Suomen miesten A-maajoukkue, tuttavallisemmin Huuhkajat esiintyivät ensimmäisen kerran arvokisoissa. Lisäksi Naisten A-maajoukkue Helmarit pelaavat ensi kesänä Englannissa EM-kisoissa ja myös Futsal Maajoukkue hoiti upeasti paikkansa EM- lopputurnaukseen. Aivan mahtavia suorituksia. Lisäksi olen kuullut, että nuorten maajoukkueissa tulee menestystä niin joukkue, kuin yksilötasolla ja kaiken tämän lisäksi useampi seura on pystynyt Palloliiton avustuksella kasvattamaan seuroissa ammatikseen toimivien asiantuntijoiden määrää sekä kouluttamaan ison joukon vapaaehtoisia toimijoita. Voidaan todeta, että eteenpäin on todellakin menty!
Onhan nämä viime vuodet olleet upeaa aikaa. Vielä kolme – viisi vuotta sitten joutui lukemaan valtakunnan lehdistöstä pelkkää ”negaa” futiksesta. Somessa, kun jotain kirjoitti futiksesta, niin oli suuri vaara tulla lytätyksi. Aika vaikeaa oli positiivisessa hengessä keskustella jalkapallosta tai perustella miksi siinä ympäristössä on edelleen mukana. Nykyään tilanne on hieman toinen. Tyytyväisyyteen ei silti ole varaa. Liian paljon meillä on todellisia epäkohtia suomalaisessa jalkapallossa monilla eri tasoille. Niistäkin lienee jotain tekstinpätkää tulevan ensi vuoden puolella.
Toivon todella, että korona-pandemiasta päästään vielä joskus eroon. Se lienee meidän kaikkien toive. Oli koronasulut tai ei, niin olen todella huolissani meidän lasten ja nuorten liikunnan vähyydestä sekä myös keskimääräisesti enemmän liikkuvien lasten heikoista yleisliikuntataidoista, kuten edellä on jo todettu. Valitettavasti näen nykyään aivan liikaa lapsia, joilla on selkeitä rajoitteita oppia esimerkiksi sisäsyrjäsyöttöä tai liikkumista jouheasti jokaiseen eri ilmansuuntaan ilman palloa. Harmittaa todella, että tähän erittäin suureen ongelmaan ei käytetä yhtä paljon resursseja, kuin esimerkiksi moneen muuhun yhteiskunnalliseen asiaan…
Surkuttelun sijaan haluaisin löytää myös tähän asiaan ratkaisuja. Mitkä olisivat ne keinot, joilla me saisimme lapset liikkumaan? ”Viisasten kiveä” etsivät varmasti kaikki ja sen löytäjälle kuuluu suuri kunnia ja palkkio. Itse uskon vuoropuheluun, eri tasoilla, yli seura- ja lajirajojen. Tahtotilan tulisi olla yhteinen.
Toinen toiveeni on, että yhä useampi lapsi altistuisi laadukkaalle valmennukselle. Tähän varmasti auttaa valmentajien kouluttaminen, seurojen selkeämmät linjat ja suunnitelmat miten ja mitä missäkin vaiheessa pelaajille opetetaan. Lisäksi laajemman ryhmän innostaminen itse lajiin ja reippaaseen jalkapallo- ja liikuntatoimintaan on erityisen tärkeää. Tätä työtä LeKi-futiksessa on aloitettu jo tekemään.
Tällä viikolla Tim Sparv ilmoitti lopettavansa uransa. Upea pelaaja ja ennen kaikkea upea ihminen. Hänen sanoihinsa, jotka tiivistävät erinomaisesti hänen suuruutensa, on hyvä lopettaa tämänkertainen blogi ja toivottaa kaikille lukijoille erinomaista joulua ja menestystä vuodelle 2022.
”Toivon, että minut muistetaan lojaalina, kannustavana ja epäitsekkäänä pelaajana sekä ihmisenä. Toivon, että minut muistetaan siitä, että välitin. Toivon, että minut muistetaan hyvänä joukkuekaverina.” Tim Sparv
Matti Tuominen
Junioripäällikkö
LeKi-futis
