#lekisydän
on juttusarja, joka esittelee LeKi-futiksen pelaajia, valmentajia ja muita toimihenkilöitä. Henkilöitä, jotka toimivat isolla :llä.
Haastatteluvuorossa on P2013 joukkueenjohtaja ja valmentaja Joni Jaakkola. Joni tuo seuratoimintaan vankkaa ammattitaitoa ihmisten valmentamisesta, mutta ennen kaikkea suuren palon lasten ja nuorten liikuttamiseen. Jonilla on hienoja näkemyksiä siitä, miten urheiluseura voi toimia paitsi pelitaitojen kehittäjänä, myös kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin ja yhteisöllisyyden rakentajana.
1. Kerro hieman itsestäsi. Kuka olet?
Joni Jaakkola, 46-vuotias perheenisä Lempäälästä. Perheeseen kuuluu LeKi-futiksen P2013 joukkueessa pelaava Julius, 4-vuotias Aatos, vaimo Kaisa ja kaksi kissaa. Päivätyönä olen eräänlainen hyvinvointialan moniottelija: perheyrityksellämme valmennamme työyhteisöjä työhyvinvoinnin merkeissä, rakennamme verkkovalmennuksia kuluttajille ja omistamme Helsingissä sijaitsevan kuntosali- ja valmennuskeskuksen Optimal Performance Centerin. Pyöritän myös viikoittain ilmestyvää Väkevä elämä -podcastia. Elämäni ensimmäiset 34 vuotta vietin Tampereella. 2014 muutimme perheellä Helsinkiin, jossa vierähti yhdeksän vuotta ja reilut kolme vuotta sitten muutimme takaisin Pirkanmaalle Lempäälään.
2. Millainen on historiasi jalkapallon parissa?
Jalkapallo alkoi takapihan pihapeleillä jo pienenä, kunnes 7-vuotiaana liityin Tampereen Kisatovereihin. Siellä vierähti yhdeksän vuotta pääosin vasempana laitapuolustajana. Joukkueen lopetettua pelasin vielä tovin Ilveksessä. Sen jälkeen jalkapalloa on tullut lähinnä höntsättyä lasten kanssa mutta sydämessä jalkapallolla on ollut aina vankka sija penkkiurheilun merkeissä.
3. Mikä sai sinut innostumaan valmentamisesta? Miksi valmennat?
Olen valmentanut työkseni aikuisia (kilpaurheilijoita ja tavallisia ihmisiä) kuluneiden 16 vuoden aikana eri teemojen parissa: painonpudotus, suorituskyky, elämäntapamuutos, jne. Sitä kautta olen huomannut miten hienoa on auttaa ihmisiä saavuttamaan omia tavoitteitaan, ratkomaan ongelmia ja kehittymään itselle tärkeässä teemassa. Vanhemman pojan aloitettua jalkapallo Munkkiniemen HJK:ssa olin mukana vetämässä muutamia rasteja treeneissä ja huomasin, että valmentaminen on mukavaa puuhaa myös lasten kanssa, sillä siellä toistuvat monesti samat teemat kuin aikuisillakin.
4. Millainen seura LeKi-futis mielestäsi on? Mitkä ovat seuran vahvuudet? Mitkä asiat kaipaavat parannusta?
Kolmen vuoden kokemuksella LeKi-futiksessa tuntuu olevan ihmisten kesken tosi hyvä henki. Seurassa yhdistyy ikään kuin pienen seuran yhdessä tekemisen me-henki mutta kuitenkin samalla on monta elementtiä isompien seurojen tekemisestä, esim. suunnitelmallisessa valmentamisessa, tavoitteissa, jne. Jos valmentajien, joukkueenjohtajien kesken tai seurajohdon suunnalta kaipaa jotain apua niin sitä on saatavilla helposti ja nopeasti. Päivittäiseen ruohonjuuritason valmentamiseen olen saanut tosi paljon apua Toni Ryypöltä ja Anssi Yliseltä.
Parannustarpeita on tietysti kaikenlaisia mutta niin kauan kuin urheiluseuratoiminta pyörii isoilta osin vapaaehtoisvoimin ja ihmisten kaiken muun arjen pauhun ohessa, en hirveän helposti heristä sormea, jos jokin asia ei suju täydellisesti.
Yksi jonkinlainen pullonkaula on talviharjoitteluolosuhteet. Pikku-Vapari on tietysti paljon parempi kuin treenata pakkasessa lumihangessa mutta välillä se meinaa käydä ahtaaksi, kun pelaajat kasvavat ja varsinkin tulevaisuudessa, jos on tavoitteena kasvattaa pelaajamääriä. Tähän tietysti ei seura voi määräänsä enempää vaikuttaa mutta jos tätä lukee joku päättäjä Lempäälässä niin tiedoksi ruohonjuuritasolta, että isommille ja paremmille harjoitteluolosuhteille olisi käyttäjiä.
Itse henkilökohtaisesti tykkään pitää villejä ideoita pöytälaatikossa muhimassa, jotta mieli pysyy virkeänä. Tähän liittyen yksi asia mitä LeKi-futis voisi joskus tulevaisuudessa tehdä, on olla vielä suurempi alueellinen vaikuttaja lasten ja nuorten urheilussa ja hyvinvoinnissa kuin mitä se nyt on. Pelaajakehityksen ja myös lasten ja nuorten hyvinvoinnin näkökulmasta ehkäpä suurin vaikuttava tekijä on kotijoukot. Voisiko LeKi-futis olla osaltaan jotenkin myös heidän tukena vielä nykyistä paremmin? Olisiko mahdollista pelkän jalkapallovalmentamisen lisäksi auttaa myös kokonaisvaltaisemmin: jakaa ideoita ja reseptejä terveelliseen ravitsemukseen, opastaa miten unen määrää ja laatua saadaan parannettua, synnyttää yhä laajempaa pihapelikulttuuria, saada pelaajia liikkumaan vapaa-ajallakin aktiivisemmin, pelillistää uusien rutiinien rakentamista, jne.
Usein tällaisissa projekteissa pullonkaulana on aika, rahat ja tekijät mutta päivätyökseni näitä tekevänä uskoisin, että tällaisen ilmiön ja yhteisön synnyttäminen ei ole ihan niin kaukana kuin äkkiseltään voisi ajatella.
5. Valmennat 2013 syntyneitä poikia. Mitkä ovat mielestäsi tärkeimmät ominaisuudet hyvälle nuorten valmentajalle?
Tärkeää on ainakin osata mitoittaa vaatimustaso kulloiseenkin tilanteeseen, liittyen tekemisen intensiteettiin, käytettäviin harjoitteisiin, pelitapahtumiin, jne.
Korkea vaatimustaso niille, jotka haluavat kehittyä korkealle ja maltillisempi niille, joilla jalkapallo on enemmänkin vain mukava harrastus. Itse kannustan ja haluan auttaa pelaajia tavoittelemaan niin korkeaa tasoa jalkapallossa kuin mahdollista. Tämä toki vain pelaajan sitä itse halutessa. Tämä siksi, että siitä korkean tavoitetason tekemisen ”junasta” pääsee aina pois, jos vaikka 16-vuotiaana huomaa, että haluaakin harrastaa vähän kevyemmin. Mutta siihen voi olla vaikea (ei tokikaan mahdotonta) kiivetä kyytiin 16-vuotiaana, jos siihen asti on vain potkiskellut palloa kevyesti.
Lisäksi on hyvä ymmärtää, että kun huonoja päiviä sattuu maailman parhaille pelaajillekin, niin täytyy hyväksyä, että niitä sattuu myös 9–13-vuotiaalle juniorille. Iso plussa tietenkin, jos omassa tekemisessä on jokin punainen lanka ja pystyy pitämään oman mielen kurissa, jotta valmentaminen ei muutu mielivaltaisesti sen perusteella, että miten treenejä edeltävä työpäivä on sujunut.
6. Olet käynyt aktiivisesti Palloliiton valmennuskoulutuksissa. Mitä konkreettisia asioita olet saanut koulutuksista?
Kävin Futisvalmentajan startin ja Ikävaihekoulutuksen yhteen putkeen ja nyt UEFA C-koulutus on sinettiä vaille valmis. Näissä paras anti on ollut uudenlaisten ajattelumallien ja näkemysten kartuttaminen. Kun pääsi viettämään aikaa Palloliiton tuhtien verkkomateriaalien, kurssin kouluttajien ja muiden valmentajien kanssa, sai tosi monenlaisia näkemyksiä ja ahaa-elämyksiä, että ”ainiin, näinkin tätä asiaa kannattaa ajatella.” Helposti oma valmennusarki alkaa kiertämään aika pientä kehää ja moni hyödyllinen tapa harjoitella unohtuu työkalupakista kokonaan.
Konkreettisista asioista mieleen tulee ainakin 30+ erilaista harjoitetta pallon kanssa. Lisäksi koulutukset auttoivat hahmottamaan miten treenit suunnitellaan niin, että treeneihin käytetty aika on pelaajille kehittävää: vähän jonottamista ja nenäkaivelua, harjoitteiden rytmittäminen ja nousujohteisuus, jne. Myös moni pelitapahtumien vetämiseen liittyvä ohjenuora on ollut avuksi: alkulämmittelyt, taktiikoiden valinta, pelaajille kommunikointi pelin aikana ja väliajalla jne.
7. Jos saisit muuttaa suomalaisessa junnufutiksessa kolme asiaa, mitkä ne olisivat?
Oma kompetenssi ei oikein riitä mullistamaan suomalaista junnufutista, joten tyydyn listaamaan kolme hyväksi todettua asiaa, joita jo tehdään aika hyvin:
Peliin rakastuminen. Riippumatta siitä, että onko tavoitteena kasvattaa tulevaisuuden huippupelaajia vai olla apuna lasten ja nuorten terveyden parantamisessa, tärkeintä olisi saada mahdollisimman moni pelaaja rakastumaan jalkapalloon. Vain siten pihapelit ja tuntikausia kestävät höntsyt Hakkarissa ja puistoissa voittavat videopelit ja Snapchatit. Joukkueiden olisi hyvä tarjota tavoitteiltaan ja intensiteetiltään monen tasoista harrastamista, jotta moni kokee olevansa tervetullut ja onnistumisen kokemuksia. Myös joukkuehenkeen kannattaa panostaa ja lieveilmiöihin (kiusaaminen, jne.) tulee puuttua jämäkästi.
Pelaajien kehittäminen pitää olla tärkeämpää kuin voittaminen. 90-luvulla ainakin meillä jalkapallo oli pitkälti sellaista, että joukkueen kovajalkaisin potkaisi maalipotkun niin pitkälle kuin mahdollista ja sen jälkeen pallo koitettiin saada joukkueen nopeimmalle hyökkääjälle ja toivottiin, että hän tekee maalin. Tällä saatiin voittoja mutta pelaajat eivät juuri kehittyneet. Voitoista pitää jatkossakin taistella kovaa mutta jos vain voitto ratkaisee niin se ohjaa peluuttamaan vain parhaita pelaajia ja antamaan vastuuta niille, jotka sitä jo valmiiksi osaavat kantaa. Jalkapallo on pohjimmiltaan ongelmanratkaisupeliä. Siksi vain monipuolisella pelaamisella, antamalla pallollisen tehdä itse ratkaisunsa, kannustamalla rohkeaan 1v1 haastamiseen ja jättämällä rankaisematta virheistä, saadaan synnytettyä rohkeita ja taitavia pelaajia. Mieltäni lämmittää, kun nykyään näkee 5v5 peleissäkin pelinrakennusta maata pitkin omalta maalilta ja rohkeita yksilösuorituksia hankalissa paikoissa.
Vanhempien apu ja osallistuminen. Harva asia merkitsee pelaajan kehittymisessä yhtä paljon kuin vanhempien tuki, sillä seurat, joukkueet ja valmentajat voivat auttaa vain rajallisissa määrin. Vanhempien ei tarvitse olla entisiä ammattipelaajia osatakseen tukea lasta ja nuorta vaan tosi pitkälle päästään jo tukemalla hyviä lapsen ja nuoren elintapoja: kannustetaan liikkumaan monipuolisesti, rajoitetaan ruutuaika kohtuulliseksi, pidetään huolta riittävästä unesta (8–11 tuntia yössä) ja tarjotaan terveellistä kotiruokaa hyvällä ateriarytmillä. Näiden lisäksi, jos pystyy tarjoamaan kannustusta peleissä ja treeneissä sekä kainaloa vaikealla hetkellä niin ollaan jo tosi pitkällä. Moni asia on itsestään selvä niille, jotka jo valmiiksi syö, nukkuu ja hengittää jalkapalloa mutta tässä voisi joukkueet ja seurat olla enemmän apuna vanhempien suuntaan tarjoten ideoita, tietoa ja työkaluja jokaiselle perheelle.
